Olen syntynyt Kurikassa, Eteläpohjanmaalla, Kyrönjoen halkomassa pitäjässä vuonna 1961. Nimekseni sain Esa Kalevi Mäenpää. Pitkä aika siitä jo on. Isäni (sotaveteraani ja -vanki) oli töissä Kurikan työnvälitystoimistossa ja äitini oli kotiäitinä pitäen omalta osaltaan huolta perheemme pientilasta isäni kanssa. Muutaman lapsuusmuiston haluan nyt tässä kertoa.
Kun olin lapsi, melkein jokaisessa pienen kylämme taloudessa oli lehmiä, niin meilläkin. Yksi suuri onni oli kesällä juosta iso muki kädessä iltalypsyn aikaan ulos vainiolle, missä lehmät kesäaikaan usein lypsettiin. Mukin sain sitten lypsäjältä täyteen lämmintä tuoretta maitoa; voi mitenkä se olikin sitten niin hyvää!
Sinä kesänä, jonka jälkeen aloitin koulunkäyntini, käytiin meille hakemassa naapurikylän sukulaistalosta kaksi pientä kissanpoikaa; niin, hiiri- ja rottajahtiin tietysti. Muut kutsuivat näitä naaraskissoja Elsaksi ja Esteriksi. Minulle ne olivat Nippe ja Nappe. Tein kissanpojille pienen majan kuistillemme ulko-oven pieleen. ”Aikuiset ihmiset” sanoivat: ”Ei kissa semmoisesta välitä”. Väärässä olivat, kissanpojat ottivat majani kodikseen.
Tietty haikeus valtaa mieleni, kun ajattelen sitä ympäristöä, jonka keskellä vietin lapsuuteni ja osin nuoruuttani. Kyläläiset tunsivat toisensa, ja tämä asia oli niin hyvässä kuin pahassa. Ja ehkä se paljon puhuttu yhtenäiskulttuurin aika on totta (?); keskiviikkoiltaisin kylän raitti hiljeni, sillä televisiosta tuli silloin ohjelma nimeltään Peyton Place. Sama keskiviikkopäivä oli merkittävä myös minulle. Silloin puolelta päivin tuli postinkantajan mukana Aku Ankka -lehti. Kouluikäisenä usein kotiin tullessani porstuassa nenääni tuli kahvin ja nisun tuoksu; meillä oli silloin pienviljelijäyhdistyksen kokous, tai diakoniaseura kokoontui, tai ompeluseura, tai vaikkapa mummokerhon kokoontuminen. Tämä mummokerho koostui ihan oikeasti mummoista, mutta oli toki mukaan päässyt armeliaisuudesta jokunen ”epämummokin”. Nämä huivipäiset naisihmiset liikkuivat pääosin pyörillä, jokunen oli myös aina autokyydin varassa.
Minustakin tuli sitten ylioppilas ja sen kunniaksi läksin opiskelemaan biologiaa. Aloitin opiskeluni armeijan (Niinisalo) käytyäni vuonna 1982 täällä Jyväskylässä – missä nytkin asun. Valmistuin vuonna 2002 filosofian maisteriksi. Koko 1990-luvun ja alun 2000-lukua olin töissä leipomossa, kunnes eräitten tapahtumien jälkeen sain tarpeekseni ja sanoin itseni irti. Ja sain samalla myös aivan valtavat haukkumiset. Sitten olin melkein kaksi vuosikymmentä (ihan totta) työttömänä. Noin viisi ja puoli vuotta sitten keksin työkkärin järjestämällä (tulityö)kurssilla, mitä haluaisin elämässäni tehdä. Sitä seurasi ahkera työhakemusteni lähettely; tulos oli täystyrmäys. Noin runsaat kaksi vuotta sitten ymmärsin, miten voisin unelmani toteuttaa. Menin Valmennusmajakakkaan kuuluvan Tulosmajakan yrittäjäkurssin iltaryhmään maaliskuun ajaksi. Sitten seurasi yrityskumppanien etsintä – ja nyt olen tässä, koputtelemassa Teidän ovillanne.
Lopuksi vielä yksi asia. Vuonna 1986 tapasin nuoren naisen. Nyt me vanhenemme yhdessä.