Jyväskylässä maanantaina, 8.2.2021
Olen aina liikkunut polkupyörällä. Muistan oikein hyvin, kun viisi-, kuusivuotiaana harjoittelin ajamista äidin pyörällä. Ja se riemu, kun ensi kerran uskalsin ajaa sen sillan yli, joka oli pienen puron takia tehty pihatiellemme. Tämä siis tapahtui siinä 1960-luvun puolivälissä.
Olen siitä lähtien pyöräillyt läpi koko elämäni. Polkupyörällä matkasin myös yhteiskouluun kansakoululle pyöräilyn jälkeen. Sinne olikin matkaa jo viisi kilometriä. Jonkinlainen peruskunto pysyi siis jo pelkästään polkupyöräilyn avulla.
Ja matkani on jatkunut. Nykyisessä yrittäjän työssäni info-A-nelosten jakaminen on aina se raskain päivä. Joutsassa, missä en voinut lainkaan käyttää linja-autojen apua, pisin päivänaikainen infolehtisten jaon kilometrimäärä oli 125 kilometriä. Nyt viimeinen, torstaina 4.2. 2021 suoritettu (11.2. aloituspäivä) lappujen jako oli linja-autoavusteisesti vain 75 kilometriä. Mutta silti se jäi vähän kesken, ja ajattelin jakaa loput laput perjantaina. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tälle asialle on hyvä syy.
Jakaessani perjantaina 22.1. (26.1. aloituspäivä) lappuja, onnistuin kaatumaan pyörälläni Pölykankaantien alamäessä. Vasen kylkeni otti rytäkässä tällin, mutta muutaman kävelyyn keskittyneen päivän jälkeen, alkoi olo jo olla ihan hyvä. Aika kului, ja oli taas aika jakaa uuden reitin infolehtiset. Kyseessä on siis tämä torstai, neljäs helmikuuta. Jo alkumatkassa onnistuin rähmäämään itseni tienpintaan, mutta jokseenkin ilman vauhtia ja vieläpä pöperöiseen pehmeään lumeen. Takanani tullut postiautonkuljettaja kuitenkin pysäytti autonsa ja kävi asiallisesti kysymässä kuulumiseni. No, minullehan ei käynyt siinä mitenkään. Mutta tullessani takaisinpäin jakoreissultani pitkin Höytiäntietä, se sitten tapahtui. Tajusin äkkiä alamäessä, että vauhti oli kasvanut liian suureksi. Yritin jarruttaa, ja miten siinä tietysti kävikään. Kaaduinhan minä kovalle jäiselle tielle. Aivan samalla tavalla kuin aiemmin Pölykankaantiellä, mutta vauhtia oli nyt vain enemmän.
Olen nyt yli kuusikymmentä vuotta täyttänyt ukonköriläs. Ja polkupyörälläni porhallan edelleen kuin parikymppinen nuori. Jokin tässä asiassa ei täsmää. Kyllä minun on nyt ymmärrettävä oma paikkani ja asemani. En ole vielä onnistunut elämäni aikana ainoatakaan luutani särkemään, mutta nykyisillä ajotavoillani luitteni rikkoutuminen taitaa olla pelkästään aikataulukysymys!
Niin, että jos tapaatte minut talviaikaan taluttamassa polkupyörääni alamäessä, ei ole mitään syytä huoleen. Olen tällaisessa tapauksessa vain tullut järkiini ja hyväksynyt ikäni tuomat rajoitukset!
Tässä alla on sitten kuva ihan omasta persauksestani. Tätä vammaa nyt parantelen ihan hissukseen ja jatkan kesken vielä olevaa aluettani – jalan. Mutta tuosta kuvasta vielä. Jokainen katsoo sen omalla vastuullaan, valitusoikeutta ei ole. Ihana vai kauhea – sen asian jokainen joutuu päättämään itse. Kuva on otettu noin runsas 50 tuntia onnettomuuden jälkeen.
