Mietteitä menneestä

Siirryn nyt noin neljä vuosikymmentä ajassamme taaksepäin. 80 -luvun alussa aloitin biologian opintoni Jyväskylän yliopistossa ja – tietenkin – sen biologian laitoksella, jonka yksi osa oli (missä minäkin olin) Jyväskylän harjun viereisessä Fredrikssonin vanhassa hattutehtaassa. Nykyisin tässä miljöössä on – tuskin ketään yllättäen – asuntoja.  Opinahjoni oli varmaankin ainakin jonkin verran epäkäytännöllinen, sokkeloinen ainakin, mutta samalla se oli hyvin omintakeinen ja tietyllä tavalla erityisen tunnelmallinen. Näin jälkeenpäin ajatellen jonkinlainen pysyväisnäyttely, edes ihan pieni, olisi ollut paikallaan kertomassa talon kunniakkaasta vanhasta toiminnasta.

Opetuksesta on sentään jäänyt jopa minullekin jotain mieleen, vaikka en mikään priimus opinnoissani ollutkaan. Kun toiset napsivat tenteistä kiitettäviä arvosanoja, kohtaloni oli varsin usein päästä kokeesta niukin naukin läpi. Mutta niin, jotain sentään minäkin onnistuin mieleeni painamaan. Yksi tällainen asia oli vaelluskalojemme kolkko kohtalo voimaloitten valloittamissa jokiuomissamme. On tietysti hieno asia, että rajajokemme Tornionjoki on kokonaan säästynyt vesirakentamiselta. Jos kuitenkin ydinvoima olisi jäänyt tulematta, syystä tai toisesta, kuten jo 70 -luvulla tapahtui lieventämään energian tarvettamme, niin olisikohan tätäkään jokea loppujen lopuksi maltettu olla valjastamatta, niin valtioitten rajalla kuin tämä joki sijaitseekin. Enpä uskalla tätä asiaa enempää ajatella.

Ne vaelluskalat. Kun padon viereen laitetaan vettä juoksevat ”portaat”, niin kalat pääsevät nousemaan tämän avulla voimalapadon ohi. Näin siis periaatteessa. Mutta temppu onkin se, että pystytään rakentamaan toimivat kalaportaat. Näitä asioita siis pohdittiin silloin kahdeksankymmentäluvun alussa. Toimivia kalaportaita oli silloin melko vähän. Mutta, mutta. Tänäkin päivänä on vielä suuri joukko voimalapatoja ilman toimivia kalaportaita. Jos minulle olisi kerrottu silloin nuorena opiskelijana, että tämä on tilanne neljänkymmenen vuoden kuluttua, mitähän minä olisin silloin tuuminut. Yritän. Ykkösvaihtoehtoni olisi ollut se, että Neuvostoliitto pakottaa Suomen yhteiseen sotaharjoitukseen, jonka aikana selviää, että Suomen kapitalistit ovat julmasti sortaneet työväestöä ja asia pitää siis korjata. Kakkosvaihtoehto olisi voinut olla vaikka kolmannen maailmansodan puhkeaminen ja maailmankirjojen täydellinen sekoittuminen. Kolmas vaihtoehto olisi voinut olla vaikkapa jonkin tuhoisan bakteerin pääseminen irti jostain salaisesta laboratoriosta ja yhteiskuntien täydellinen romahtaminen tämän seurauksena. Tai jotain muuta vielä kamalampaa. Mutta mitä on siis oikeasti tapahtunut, että tätä asiaa ei ole saatu kuntoon. Karu vastaus on tähän se, ettei yksinkertaisesti ole tapahtunut mitään.